Go Back To Paris!: 2011

Mää oon alkanut tekemään NaNoa ja se on kyllä hullun hommaa. Ajattelin laittaa sen nyt tuohon, ihan vain näytille.

Ja niin me juoksimme pois

Jos pudottaa kirjansa koulun käytävässä ja joku tuntematon tulee auttamaan niiden nostelemisessa, voi olla hyvinkin varma siitä, että tuntee itsensä elokuvan, ja vielä huonon sellaisen, hahmoksi. Ja jos näin ikävästi sattuu käymään, olisi tietenkin kamalan mukavaa, ettei siinä ympärillä olisi joukkoa ihmisiä pilkkaamassa maailman surkeimmasta iskuyrityksestä. Voit vain kuvitella, ja ehkä tiedätkin, miltä se tuntuu.

Siis, hyvinkin ajattelemattomasti ja täysin vahingossa pudotetut kirjat, johtivat asiasta toiseen; kun koulun hiljaisin ja totta totisesti salaperäisin oppilas, pitkä, tumma ja komea tulee poimimaan kirjasi maasta ja lähtee vielä kantamaan niitä asuntoloille päin, olet väistämättä sekaantunut ihastuttavaan rakkaustarinaan ja kun se rakkaustarina etenee, täysin päinvastaisesti, kuin on odotettu… No, huomaat olevasi pulassa.
Sinä päivänä, kun kaikki alkoi luisua kohti epätoivoista juonenkäännettä, satoi lunta. Se tipahteli märkänä hiuksille ja kauluksista sisään ja imeytyi painaviin villakangastakkeihin, jättäen niihin kevään tullen homeisen ummehtuneen hajun. Lumi myös sekoittui kahden rakastuneen suudelmaan kadunkulmauksessa, jonka ohi käveli toinen pariskunta; yksi rakastunut ja yksi salaperäinen. He kävelivät kohti keskustaa, käsi kädessä, mutta huomaamattomasti. Vihdoin erääseen porttikongiin, he pysähtyivät. Jos joku olisi ollut näkemässä, hän olisi nähnyt nuoren tytön järkkymättömän luottamuksen räjähtävän sirpaleiksi, sillä juuri niin kipeää se teki hänessä. Kun paljon isompi, tuo salaperäinen, löi tytön seinää vasten ja niin karvaasti pakotti, julmiin inhottaviin asioihin. Tytön tupakan ja flunssan heikentämä ääni oli täysin hyödytön huutamiseen ja niin hän jäi makaamaan, likaiselle kusenhajuiselle lattialle, odottaen hetken salaperäistä takaisin, odottaen toisen, että joku muu tulisi ja pelastaisi hänet, nostaisi hänet ylös ja kantaisi kotiin. Kukaan ei tullut.

Aina, kun jotain pahaa tapahtuu, seuraavana aamuna herääminen on vaikeampaa. Niin se oli hänellekin. Hän nousi sängystään, näki oman verensä tahrimat lakanansa ja oksensi. Ei vessaan, ei sängyn reunan yli, vaan suoraan ylleen, syliinsä, rinnuksille. Se valui suunpieliä ja leukaa alas kaulalle, täyttäen huoneen huumaavan kuvottavalla hajullaan, se oli kuin Chanel vitosen tuoksu vanhan naisen asunnossa, kuin viemärien haju sivukujilla ja se sai hänet oksentamaan uudelleen ja uudelleen, kunnes kaikki oli ulkona, kunnes edes vatsahappoja ei enää ollut oksennettavaksi. Ja hän kaatui, keskelle oksennuslammikkoa sängyssään, keskelle kaikkea murhetta, keskelle yksinäisyyttä ja ajatusta siitä, kuinka salaperäinen olikaan pettänyt hänet niin pahoin ja kaiken lisäksi, jättänyt niin yksin.

Siispä hän nousi sängystään ja poltti tupakan, Pall Mallin vihreän. Se oli ainoa asia, joka oli jäänyt jäljelle hänestä itsestään. Salaperäinen oli aina polttanut Mallboron kultaista, sanonut, että se muistuttaa häntä kaikista parhaasta, hänestä itsestään. Siihen hän ei sentään ollut mennyt, kuka hullu polttaisi Mallboron kultaista. Ja kuka hullu ajattelee tällaisissa tilanteissa, tuollaisia asioita? Hän pyöräytti päätään ja astui pesuhuoneeseen. Savuvaroitin pamahti päälle ja alkoi pitämään järjetöntä meteliään. Tyttö heitti sitä punaisia hiuksia pursuilevalla hiusharjallaan ja se putosi lattialle rämähtäen ja palasiksi räjähtäen, ja sitten hetken päästä vaieten. Hän astui sen yli suihkuun.

Saatuaan elämänsä pienet sirpaleet jälleen koottua pakattuun laukkuunsa ja harjattuihin, soljella kiinnitettyihin hiuksiinsa, hän lähti luennolle, se oli ehkä kolmas, tai ehkä viides sinä päivänä, mutta ei hän välittänyt, ei sitten yhtikäs yhtään, koska häntä ei kiinnostanut. Hän vain halusi nähdä salaperäisen ja kuulla, että kaikki on kunnossa ja, että se oli vahinko, tai että hän ei ollut oma itsensä tai ihan minkä muun tahansa selityksen, joka antaisi hänelle luvan heittäytyä salaperäisen käsivarsille ja painaa päänsä hänen kaulukseensa. Ja voi, olisittepa nähneet hänen ilmeensä, kun hän näki tuon miehen, pienen asuntonsa ovella vanhat kuluneet matkalaukut molemmissa käsissään. Olisittepa nähneet hänen ilmeensä, kun tämä mies, ei edes vilkaissut häneen, kun hän astui ruskeassa trenssissään taksiin ja ajoi pois. Olisittepa vain nähneet hänen ilmeensä. Hän näet hymyili. Hän nosti leukansa ylös, taistellen työnsi kyyneleet takaisin kanaviinsa ja hymyili.

Luku 1

Puolen vuoden päästä ei enää kauheammin hymyilyttänyt, itse asiassa, ei tippaakaan. Nykyään oksetti joka aamu. Kaikki lakanatkin olivat kuluneet pehmeiksi ja saumoistaan nuhruisiksi useista toistuvista pesuista ja sappinesteestä. Tyynykin oli täytynyt vaihtaa, koska se haisi niin kuvottavalta. Kaiken lisäksi aiemminkin univaikeuksista kärsineelle ja niin kovin pienelle tytölle nukkumisesta oli tullut entistä vaikeampaa suunnattoman ja painavan vatsansa takia. Niin, elettiinhän sitä jo myöhäistä toukokuuta, talvitakit olivat asuneet useita kuukausia haisevissa, tunkkaisissa kaapeissaan. Olihan siitä jo kuusi kuukautta, kun salaperäinen oli lähtenyt, lähtenyt ja jättänyt heidät. Heitä oli siis nyt kaksi, kaksi yhtä onnetonta äpärää.

He olivat kyllä käyneet luennoilla koko talven ja keväänkin, mutta kun kesäloma ja koulusta luopuminen taikka pääseminen, miten kukin itse sen ajatteli, hiljalleen koitti, tyttö ei jaksanut enää liikkua. Silti oli pakko. Viimeinen vuosi, viimeiset tentit ja viimeinkin valmistuminen; omien siipien kokeileminen ja pesästä pois lentäminen. Siis, kun tuli aika lähteä, hän ei ollut ollenkaan valmis, ei sitten yhtään, hän oli seitsemännellä kuullaan raskaana, yksin ja poikennut tieltään kohti lupaavaa tulevaisuuttaan. Hän pakkasi tavarat pienestä soluasunnostaan, heitti vanhat lakanat roskiin ja osti uudet tilalle ja istui sängylleen turtana, tuntematta tai ajattelematta mitään. Sitten hän itki, ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hänet oli suistettu raiteiltaan ja hän itki karvaasti ja pitkään.

Hän muutti pieneen harmaaseen asuntoonsa keskustaan sadepäivänä, yksin, vain kolme kuukautta ennen kuin hänen oli määrä synnyttää lapsensa. Hänellä ei ollut paljon tavaraa, eikä hän tarvinnut apua niiden neljänteen kerrokseen kantamisessa. Ja hän kulki talossa niin huomaamatta, että naapurit eivät edes huomanneet hänen saapumistaan. Vasta kun ulko-oven viereen nimitaululle ilmestyi valkoisin kirjaimin uusi, erikoinen sukunimi, he alkoivat pienillä yhteisillä teekutsuillaan pohtimaan, mitä heiltä oli jäänyt huomaamatta. Mitään huomattavaa ei ollut. Elokuun alkuun mennessä hänen vatsansa oli paisunut suunnattomaksi ja se vaikeutti kävelemistä ja portaiden kulkemista, niinpä eräänä aamuna talonmies kantoi hänet mitään sanomatta taksiin ja lähetti sairaalalle. Ja kun kitukasvuinen ja sairaalloinen lapsi viimein elokuussa, monien kipeiden iltojen, yksinäisten öiden ja oksennuksentäyteisten aamujen jälkeen syntyi, hän tunsi putoavansa. Kipu oli suunnatonta ja aivan kohtuutonta, jos ajatellaan että kyseessä oli olento, jota hän ei halunnut ei sitten ollenkaan. Räkäinen kakara, jota hän ei ollut toivonut, eikä hankkinut, lapsi joka oli lähtöisin maailman hirveimmästä vittumaisimmasta kusipää raiskari miehestä, lapsi, jota hän ei koskaan uskonut rakastavansa. Ja voi miten hän huusi ja kirosi, kirkui ja raivosi kiukkuaan sairaalahuoneen vaaleankeltaiseen yksinäisyyteen, vähääkään välittämättä ympärillään häärivistä sairaanhoitajista tai kätilöistä tai siitä onnettomasta sosiaalityöntekijästä, joka yritti olla hänen tukenaan pitämässä kädestä ja lohduttamassa. Tytön käsi lepäsi rentona tuon nuoren säikähtäneen naisen kylmässä hikoilevassa kädessä, vaikka hän oli kyllä sanonut, että siitä saa pitää kiinni ja vaikka puristaakin, jos sattuu liikaa ja ah, niin ystävällisesti hymyillyt. Mutta ei, tytön sormet eivät värähtäneetkään, vaikka hän huusi, kuin kuoleva ja kirosi, kuin merimies. Kun lapsi laskettiin hänen syliinsä, pienenä ja ryppyisenä, kuin menninkäisenpoikanen, ainut mitä hän sanoi oli: ”Vittu.”

Tuolla pienellä punatukkaisella hennon laihalla ja kalpealla tytöllä, oli nyt oma pieni punatukkainen hontelo tyttönsä. Ihmiset tuijottivat heitä liikennevaloissa ja kaupoissa, kun he asuttivat kaupunkia, jättäen jälkiä ihmisten muisteihin, minne ikinä menivätkään. Kaksi kirkkaanpunaista villakangastakkia ja kahdet eriskummalliset silmät, toiset tyhjät ja toiset niin julman uhkaavat, että aikuiset ihmisetkin säikähtivät niitä. He painuivat ihmisten mieliin, kun tupakan savu täytti heidän keuhkonsa noiden kahden kävellessään ohitseen. Viranomaiset, lääkärit ja päiväkodin tädit muistivat pienen tytön siitä miten hän ei koskaan itkenyt, eikä suuttunut, mutta sai silti aina kaiken minkä halusi. Hänen äitinsä, muisti hänet elämänsä suurimpana yllätyksenä, hän muisti yhä sen järjettömän tuskan, joka oli hyökännyt vasten hänen kylmän hikisiä kasvojaan synnytyssalissa, sen joka oli saanut hänen henkensä salpautumaan. Hän muisti sen hetken, jona tajusi, että hänen olisi rakastettava tätä lasta, aviotonta pentua. Hän muisti myös sen hetken, jona hän tajusi, että hän todella rakasti, rakasti, voi miten hän rakastikaan tuota lasta.

Se oli aamupäivää, kello oli ehkä juurikin kaksitoista lauantaina ja he olivat kävelemässä kauppaan, aurinko paistoi vasemmalta heidän silmiinsä ja sai molempien hiukset kiiltelemään kuparisina. Pienen pieni tyttö juoksi jo pitkän matkaa äitinsä edellä ja poimi syksyn viimeisiä värikkäitä lehtiä routaisesta maasta, kun jokin välähti keskellä katua, auton ajaessa ohi. Tyttö kyykistyi punaisessa takissaan ja ruskeissa samettihousuissaan ja katsoi viekkaasti pää kallellaan tielle. Se oli raha; kiiltävä kahden euron kolikko. Hän kääntyi katsomaan ja näki äitinsä sytyttämässä tupakkaa. Se olisi siis hyvä tilaisuus, äiti olisi varmasti niin ylpeä hänestä, kun hän näyttäisi löytämänsä, kiiltävän hienon rahan. Toki äiti oli kieltänyt häntä menemästä tielle, mutta hän ajatteli, että jos hän laskeutuisi kontilleen ja ryömisi ihan hiljaa hakemaan rahan, äiti ei edes huomaisi, eikä se varmastikaan haittaisi ketään autoilijaa. Niinpä hän siis konttasi mukulakiville ja olikin jo melkein puolivälissä katua, kun hän kuuli äitinsä sydäntä särkevän kirkaisun riipivän ilman kappaleiksi hänen ympärillään, kun hän näki auton verkkokalvoja kuivaavan kirkkaat ajovalot olkansa yli, kun hän tunsi äitinsä takin karhean villakankaan poskeaan vasten, juuri ennen kuin auto töytäisi heidät tienvierustalle. Hän tunsi, kuinka äiti rutisti häntä sylissään, toinen käsi tukemassa hänen päätään ja toinen pienen vartalon ympärille kiedottuna, vapisten ja itkien. Äiti ei itkenyt koskaan. Hän kääntyi, niin, että sai pienen pisamaisen nenänsä painettua äitinsä täysin samanlaista nenää vasten ja sanoi: ”Kaikki on ihan kunnossa, äiti. Minä rakastan sinua.” Ja silloin, tuo pieni tyttö, nuoren naisen sisällä muuttui. Silloin pienestä punatukkaisesta tytöstä tuli äiti. Ja silloin, juuri silloin hän sanoi: ”Minäkin rakastan sinua Sheyla.”

Niihin aikoihin Sheyla oli jo viisivuotias ja niihin aikoihin hän tajusi, että hänelläkin olisi kuulunut olla isä. Hän kysyi kerran äidiltään, kysyi vain yhden kerran isänsä perään ja äiti vannotti häntä olemaan puhumatta enää ikinä isästään. Hänellä ei ollut isää.
Ja niin, meillä on pienen pieni punatukkainen Sheyla, joka aloittaa aivan pian koulunsa. Pisamanaamainen Sheyla, jolla ei ole isää ja äidistäkin vain tyhjä kuori. Sheyla, joka vain hetki sitten oli ollut pieni kurttuinen menninkäinen ja josta oli hyvää vauhtia kasvamassa nuori nainen.

Luku 2

Maalauksessa poika tuijottaa lintua. Se on musta ja vähän epäselvä, eikä sitä ei kiinnosta paskaakaan. Vähän niin, kuin ei Sheylaakaan. Taidemuseot eivät olleet aivan hänen lempipaikkojaan, ne olivat liian hiljaisia ja kivisiä ja kirkkaasti valaistuja. Niissä oli ällöttäviä hikisiä ja lihavia tätejä, oikeita tanttoja, jotka tuoksuivat niiltä asunnoilta, joissa he olivat joskus aikaisemmin hänen äitinsä kanssa asuneet, niiltä, joissa oli olut ruosteiset parvekkeen kaiteet ja seinille homehtuneet harmahtavat tapetit, niiltä, joissa oli löytynyt kaapeista ja ilmanvaihtokanavista kuolleita eläimiä; hiiriä ja rottia ja yksi, jota äiti oli epäillyt kissaksi. Se kissa oli ollut enää pelkkä luuranko ja he olivat ottaneet sen pois kaapin takaa. Äiti oli sitonut nahkaisen narun pieneen luuhun, joka oli lähtenyt kissan jalasta ja käskenyt Sheylan kantaa sitä kaulassaan. Niissä taloissa oli ollut talonmiehiä, jotka haisivat pahalle, viinalle ja hielle nekin, ja ne vanhat miehet ne taputtelivat takamukselle ja sanoivat, että saa karkkia, jos saavat halata tai jos lähtee mukaan niiden koteihin. Niistäkin äiti oli varoittanut. Ja siitä, ettei saa mennä tuntemattomien autoihin. Yhdessä talossa oli kyllä ollut mukava vahtimestari, kalju nuorempi mies, jolla oli ollut ystävälliset siniharmaat silmät ja korvassa hopeinen rengas. Se oli soitellut vanhaa kulunutta Landolaansa öisin ja laulanut surullisella matalalla äänellään laulun pätkiä Sound of Musicista. Sitten yhtenä yönä, joku oli tullut sen ovelle ja ampunut sen. Siihen äiti oli sanonut tyhjän melankoliseen sävyynsä, että hyvät kuolevat nuorena.

Taidemuseoissa oli paljon tauluja, joissa oli kuolevia ja kuolleita ihmisiä ja sitten oli paljon tauluja, joissa oli nuoria kauniita alastomia naisia. Siksi äiti ei tykännyt taidemuseoista, niin se oli sanonut, koska se ei muka ollut ikinä ollut kaunis. Ja se oli sanonut myös, että kauniilla naisilla ei ole arvoa, pitää olla aivot ja vähän älyä. Äidin mielestä Sheyla oli kyllä kaunis, mutta ei liian, ei niin että aivot puuttuisi.
Sheyla olisi kovasti halunnut olla kaunis, niin kuin naiset maalauksissa, Sheyla olisi halunnut, että häntä olisi katsottu pitkään kadulla, niin kuin äitiä. Kaikkien mielestä äiti oli kaunis ja miehet viheltelivätkin hänen peräänsä. Silloin äiti puristi hänen kättään raudanlujasti luisilla sormillaan, niin että sormukset painuivat syvälle lihaan, ja kiihdytti jo ennestään tiheitä askeliaan, yritti painaa päänsä, niin ettei kukaan huomaisi häntä, niin, että hän voisi maastoutua kylmän harmaisiin betoniseiniin ja tihkusateeseen, mutta se oli turhaa. Kuin yrittäisi piilottaa kirahvia laumaan poneja. Hänen päänsä ja koko olemuksensa, keikkuivat tavallisen lyhyen lännän ja latteamielisen kansan yläpuolella niin huomattavasti, että edes leimuavan punaiset hiukset taikka punainen takki, eivät voineet kiinnittää enempää huomiota.

Niin, tuolla nuorella hämmentävällä olennolla, tytöllä tai nyttemmin naisella ja äidillä, oli kaksi paikkaa, joista hän ei pitänyt; taidemuseot ja kirkot. Hän oli kietonut viidenkymmenen millin kettingin pienen tyttönsä sydämen ympärille, kuristavaksi kahleeksi. Ranteenpaksuisen kettingin, joka huusi: ”Älä usko tuollaista paskaa. Meillä ei ole Jumalaa, Jumala ei välitä meistä, Hän on kääntänyt selkänsä meille, sinulla ei ole isää.” Ja ei, hänen tyttärellään ei ollut isää, mitä hän sellaisella tekisi, olihan Sheylalla hänet, heillä oli toisensa ja koko maailma. Ja se, miten hän suojeli ja varjeli, puolusti tytärtään ja itseään, uhkui hänen silmistään, kuin raivokkaan karhuemon huuto. Niin kuin aina vastaantulijat hätkähtivät sitä, perääntyivät taaksepäin arkoina ja kompastellen. Typerät sosiaalitantat, jotka yrittivät koskea hänen lapseensa, hänen pieneen kauniiseen tiikerinpoikaansa. Ne saisivat haistaa paskan, ne, niitä kiinnosti niin kovin paljon heidän tekemisensä ja ne tunkivat, oikein sulloivat, isot verenpurkaumista punaiset nenänsä heidän asioihinsa. Eivätkö ne hölmöt ymmärtäneet, että he pärjäsivät oikein hyvin keskenänsäkin? Ja Sheylan äiti sanoi tyttökullalleen: ”Jos naurat liian sievästi tai näytät nätiltä, ne tulevat peräämme ja ne, ne jahtaavat meitä niin kauan, että saavat kiinni ja silloin, silloin me emme enää pääse pakoon.”

Hänen oksentelunsa oli alkanut jälleen. Joka marraskuu se yritti hiipiä kurkkua pitkin ja päästä valloilleen, mustuttaen kuolleiden naisten kuvottavasta tuoksusta, mutta syksyn tullen, vuosi toisensa jälkeen hän oli onnistunut työntämään sen takaisin muistoihinsa. Sinä vuonna, kun Sheyla oli täyttänyt yksitoista, se ei enää onnistunut. Sinä aamuna, kun hän heräsi ja näki veren tahrimat lakanat, kuin muistin ruskeasta kirjekuoresta ulos heitettyinä valokuvina hän muisti sen; märän raskaan lumen, kivet, lasinsirut ja kusen, jotka sekoittuivat hänen jomottavassa päänahassaan likaiseksi vereksi ja sen kirotun aamun. Ja taas hän oksensi, itsensä päälle, tyttärensä nukkuvan hahmon päälle, mutta ihme kyllä, tyttö ei herännyt. Turha on muuta sanoakaan, kyllä hänen ilmeensä värähti, oksennuksen kitkerä lemu sai hänet kakomaan ja samalla, kun tyttö käänsi kylkeään hänen vatsansa purkaantui oksennusreaktion myötä hänen suljettuun suuhunsa. Hän oli niin sikeässä ja syvässä, särkylääkkeiden siivittämässä unessa, ettei hän edes herännyt, ja olisi varmastikin kuollut, ah mitä ihanimmalla tavalla, jos hänen äitinsä ei olisi pakokauhussaan läpsinyt häntä hereille. Tyttö ponnahti istumaan ja kitkerät mahahapot ja eilisillan ruoantähteen lensivät hänen eteensä peitolle. Hän yski hetken häkeltyneenä, ja kun oksennuksesta oli jäljellä enää limavana hänen leuassaan hän havahtui huomaamaan, että lähes kellui sängyssä, joka oli täynnä verta, oksennusta ja hänen äitinsä kyyneleitä ja kun hän kääntyi katsomaan äitiään, tämä kuiskasi kuin jollekin paikalla olevalle henkilölle, ehkä itselleen: ”Mitä sinä oikein ajattelit?” Ja nyt, kun oksentaminen oli paisunut tällaisiin mittoihin, nyt, kun se oli saanut erävoiton se ei enää suostunut väistymään kehästä. Mitä vähemmän tuo jo valmiiksi laiha ja heikkorakenteinen nainen söi, sitä enemmän hän oksensi, joka päivä useita kertoja ja hän laihtui silmissä. Se oli Sheylalle niin kauheaa, niin riuduttavan kuvottavaa katseltavaa, että hän ei enää pystynyt katsomaan äitinsä ennen hänelle niin kovin rakkaita kasvoja, sitä kuinka jo ennestään tyhjät silmät painautuivat syvälle varjoisiin kuoppiinsa ja sitä kuinka hänen ihonsa harmaantui ja pisamat katosivat hänen poskiltaan ja hän lakkasi nukkumasta öitään tämän vierellä ja pitämästä tätä kädestä. Ne ällöttävän kylmät luiset sormet pitkine kynsineen, olivat kuin noidalla. Ne olivat yksinkertaisesti liikaa hänelle.

Sheylalla oli kolme asiaa, joita hän kantoi mukanaan aina ja kaikkialle: vain noin peukalonpään kokoinen syvänsinisestä lasista puhallettu elefantti, jonka hän oli aivan pienenä saanut äidiltään, tuo iljettävä luu, josta jo aikaisemmin kerrottiin ja pienen pieni taskukrusifiksi, jossa Neitsyt Maria hymyillen piteli sylissään Jeesus-lasta, jonka päästä puolet oli jäänyt mustan likatahran, ehkä liiman tai kahvin, peittoon. Tuon krusifiksin hän oli saanut eräänä pilvisen koleana talvipäivänä, sellaisena, joina kukaan ei halunnut liikkua ulkona. Se oli niitä päivä, joina ihmiset kyyristyivät kasaan harmaan taivaan alla, niitä päiviä joina taivas tuntui painavan ihmiset lyttyyn. Sellaisena päivänä Sheyla oli pysähtynyt ja lopulta istuutunut juttelemaan liikennevalojen edessä hampurilaispaikan pahvimukiin kerjänneen naisen kanssa. Oikeastaan hän oli pysähtynyt, koska nainen näytti nälkäiseltä, Sheyla ei ollut ollenkaan nälkäinen ja hänellä oli leipä, joka olisi varmasti kiinnostanut naista. Mutta ei, Sheyla päätyi antajasta vastaanottajaksi, kun hän istui kuulemaa, mitä kerrottavaa naisella oli. Tuo rapanaamainen nuori nainen kertoi ensin perheestään, sitten kodistaan ja kirkostaan. Tuo nainen kertoi, miten Jumala oli tuonut heidät parempaan paikkaan. Keskustelu meni suunnilleen näin:
”Tiedätkös tyttö, Jumala toi meidät tänne, koska täällä me saamme elää yltäkylläisyydessä. Täällä me saamme rahaa ihmisiltä ja saamme käydä kirkossa, eikä kukaan meitä estä. Ja Jumala, hän pitää meistä huolen: jos joku meistä on sairas, hän parantaa, jos joku meistä on nälkäinen, hän ruokkii.”
”Mutta eihän Jumalaa ole olemassa!”
”Kuka sinulle on sellaista opettanut?”
”Minun äitini ja hän tietää kaiken, hän sanoo että se on paskaa.”
”Miksi, miksi se on hänen mielestään paskaa?”
”Koska Jumala ei välitä meistä, hän on jättänyt meidät ihan kahdestaan ja me joudumme kärsimään, niin kuin tekin ja äiti on koko ajan surullinen.”
”Tiedätkös, Jumala sanoo, että ne jotka ovat täällä murheellisia saavat lohdutuksen.”
”Ai missä? Taivaassa vai? Ei taivasta ole olemassa. Kun me kuolemme, meistä tulee luurankoja”, ja sanoessaan tuon, Sheyla ei voinut olla ajattelematta sitä kissa parkaa.
”Niin meistä ehkä tuleekin, mutta meidän sielumme lentävät enkelten tavoin taivaaseen ja me pääsemme istumaan Isämme viereen.”
”Ei millään pahalla, mutta tuo on kyllä täyttä paskaa, koska tiesitkös, minulla ei ole isää.”
Ja kun joku poliisi tai vartija tai muuten yleispäteväksi itsensä tunteva kansalainen tuli hätyyttämään heidät heidän keskustelupaikaltaan ja kun Sheyla auttoi tuon raskaana olevan naisen ylös ja katsoi hänen kummallisen turkooseihin silmiinsä, sellaisiin, joita näkee vain hänen kansallaan, nainen sanoi hänelle ratkaisevat sanat: ”Jumala on sinunkin Isäsi.”

Luku 3

Se oli huonoa aikaa Sheylalle, huonoa aikaa aloittaa kasvunsa naiseksi. Hänen äitinsä oksenteli yhä enemmän, naapurissa asui pariskunta, jonka öiset äänet kuuluivat hämmentävän selvästi, jokaista sanaa myöten ohuiden seinien läpi suoraan Sheylan huoneeseen. Miehen huuto, likaiset, ilkeät, satuttavat sanat ja naisen ärsyttävä hiljaisuus huudon aikana. Silloin tuo hiiren näköinen, pelästynyt, huonosti meikkaava nainen, jonka Sheyla oli joskus nähnyt rappukäytävässä oli hipihiljaa, mutta muuten hänen kimeä äänensä kaikui seinistä. Se miten hän itki ja valitti öisin ja kiljui, kun mies teki hänelle, Luoja ties mitä. Se oli hirvittävän hämmentävää kuunneltavaa 13-vuotiaalle, hirvittävän hämmentävää ja tuhoavaa. Hän makasi yöt valveilla, ajatellen tai lukien, kuunnellen naapurin ääniä ja odotellen, sitä hetkeä, kun pitäisi soittaa poliisit, sitä hetkeä, jona naisen ääntä ei enää kuuluisi ollenkaan. Kun heille hankittiin tietokone, kirjat vaihtuivat netissä roikkumiseen ja näin nuoren tytön oli helppo eksyä siihen maailmaan, josta vielä räkänokkaiset, korkealta kimittävät pojat puhuivat koulussa. Kauniista alastomista naisista, jotka olivat kaukana niistä maalauksen poseeraavista taruolennoista, naisista, jotka tekivät kummallisen kiihottavia asioita keskenänsä tai miesten kanssa, pornosta. Iltaisin Sheyla makasi vatsallaan koneen ääressä, tuijottaen silmät kuivuen noita älyttömiä videoita, sormet ja varpaat kylmässä hiessä, kuvotuksen tunne takaraivossa hän jumittui, ilta toisensa jälkeen tietokoneen ääreen. Hänen yönsä koostuivat lämpimästä hiestä, joka tiivistyi otsalle ja välkehti koneen näytön valossa peiton alla, siitä miten kerta toisensa jälkeen hän avasi sivuja jotka olivat täynnä kuvottavia kuvia ja videoita, joissa sairaalloisen laihat, karvattomat naiset olivat pelkkiä objekteja, ja jokaisella heistä hän näki omat kasvonsa. Ja hän itki yöt, tuijottaen ruutua ja kuunnelleen seinän takaa kantautuvia ääniä, kuunnellen äitinsä rauhatonta hengitystä viereisessä huoneessa.

Yhtenä yönä, joka ei ollut lainkaan erilainen, kuin aikaisemmatkaan, se alkoi. Hän nukahti tietokoneen äärelle ja rättiväsyneenä näki kammottavia unia, unia jotka saivat hänet levottomana pyörimään sängyssään, sotkeutumaan lakanoihinsa. Unia, joissa mies, jota hän kutsui isäkseen löi häntä kerran toisensa jälkeen, pakotti hänet riisumaan vaatteensa, koskettelemaan itseään, niin kuin noissa pirullisissa videoissa ja lopuksi, jokaisen unen lopussa hän jätti Sheylan lojumaan huoneeseen täynnä peilejä. Hän saattoi nähdä unia noista peilitiloista monia tunteja putkeen, tunteja, joina hän vain katseli omaa irvokkaan alastonta ruhjeille hakattua ruumistaan itseään ympäröivistä peileistä ja oli aivan hiljaista. Ja näitä unia, hän alkoi nähdä joka yö. Joka ilta hän valvoi lukulamppunsa keltaisessa valossa niin pitkään, kun pystyi, ettei vaan nukahtaisi ja joka ilta hän nukahti. Ja tietokoneeseen, siihen hän ei koskenut enää kertaakaan. Hän jätti sen ikkunalaudalle niin, että kun hänen äitinsä ensimmäisenä kevätauringon päivänä avasi ikkunan, se tipahti rysähtäen lattialle ja hajosi.

Ja totisesti, kevät oli tulossa, mutta Sheylan mieli oli yhtä musta, kuin talvellakin. Unet vaivasivat edelleen hänen joka yötään ja vaikka hän kuinka yritti ajatella jotain muuta, joka ikinen ilta hänen mielensä palasi noihin kuviin, joita hän oli kerran katsellut ja ne polttivat hänen silmiään kuin tuli ja ne paloivat kiinni verkkokalvoille. Päivät hän eli peloissaan, hän yritti etsiytyä mahdollisimman pitkäveteisiin tilanteisiin, niin, että hänen päivänsä venyisivät, ja hän oli jatkuvasti niin väsynyt, ettei pystynyt keskittymään mihinkään.